Rakas päiväkirja

Pienestä asti mä oon aina tahtonut kaiken. Uuden polkupyörän, uudet rullaluistimet, miss sixtyt, kolmiraitaverkkarit yms. Mun vanhemmat ei useinkaan ostanut mulle mitään kokonaan vaan pisti mut tekemään kotitöitä että tienaisin osan rahoista kaikkeen.  Oon siitä tosi kiitollinen mun vanhemmille, mutta kun aikuistuin.... Se lähti käsistä. Olin seitsemässä työpaikassa jotta mulla oli varaa ostaa asunto, maksaa asuntolaina ja käydä ulkona joka viikonloppu. Mun kalenteri oli minuuttiaikataulutettu ja osaan vieläkin sitä ulkoa: maanantaina 8.00 -15.00 opehommia 16.30-21.30 trampoliinivoimistelun valmentamista tiistaina ja keskiviikkona samoin. torstaina 8-15.00 opehommia 16.00- 20.00 Askarelliin äitin töihin auttamaan perjantaina 8.00-14.00 opehommia ja 16.30-20.30 tramppaa lauantaina varmaan 9 tai 10-14 tramppaa usein 15-21 tms. tennispuiston respaan sit baariin ja sunnuntaina 7.45-15 tennispuiston respaan suoraan jatkoilta. Joskus tein myös promohommia parille eri firmal

Sairastin sitä aiemmin, vuosiin se ei ole minua enää kiusannut. Tänään en päässyt sängystä ylös ennen kahta, ei vain kiinnostanut mikään. Tulit muistoihini, ikävä sinua ei ole ollut ja nyt jo toivon että lähtisit kiusaamasta minua. Pitkään olet jo hiipinyt mielessäni ja tänään muistan mitä se oli kun et lähtenytkään pois. Nyt onneksi tiedän että olet vain kylässä ja lähdet pian pois. Päässäni on iso tunnemylläkkä, jota olen pikkuhiljaa yrittänyt purkaa ja tajuta mitä haluan elämältäni. Olen myös tajunnut että ihmiset on joskus tosi inhottavia ja alitajuntaisesti satuttaa ja repii sinua vaikka haluaisikin toiselle vain hyvää. Kuitenkin avautumisesi on tehnyt elämästäni välillä helvettiä ja tunteeni menee vuoristorataa. Onko parempi olla tällä polulla ja katsoa mitä se tuo tullessaan vai pitäisikö minun sittenkin palata edelliselle polulle ja katsoa se loppuun? Välillä toivoisin että pystyisi näkemään tulevaisuuteen ja näin ollen päättämään mihin suuntaan sitä pitäisi mennä? Rehellin

Mietin sinun nimeäsi ja etsin googlesta synonyymejä päiväkirjalle, näin synnyit sinä.  Olen aina purkanut tunnetilojani paperille ja taas päätin tehdä niin, mutta julkisesti. Ainakin toistaiseksi.  Katsotaan kuinka kauan tämä tuntuu hyvältä. Toisaalta enhän ole poistanut kirjoituksiani elämäni kauheimmista kokemuksistakaan, taistelusta elämän kanssa niin miksi tätäkään. En ymmärrä miksi asioista ei voi puhua ääneen ja myöntää että minullakin on tunteet ja minä koen nämä asiat näin miten koen. Tämähän on vain minun näkökulmani asioista ja minun päässä liikkuvat asiat. Jokainen kokee asiat ihan erilailla, se suotakoon kaikille ja turha siitä on loukkaantua.  Päässäni on liikkunut aina helvetisti enemmän asioita kun siellä pitäisi liikkua, mietin asioita niin paljon että siinä ei ole edes mitään järkeä. Nykyään kerran kuussa käyn oksentamassa kaiken mieltä rasittavan terapiassa, se on ehdoton selviytymiskeino minulle. Niin vapauttavaa, niin tabu.   Viime vuosi on ollut aika kauhea j