Pienestä asti mä oon aina tahtonut kaiken. Uuden polkupyörän, uudet rullaluistimet, miss sixtyt, kolmiraitaverkkarit yms. Mun vanhemmat ei useinkaan ostanut mulle mitään kokonaan vaan pisti mut tekemään kotitöitä että tienaisin osan rahoista kaikkeen. Oon siitä tosi kiitollinen mun vanhemmille, mutta kun aikuistuin.... Se lähti käsistä. Olin seitsemässä työpaikassa jotta mulla oli varaa ostaa asunto, maksaa asuntolaina ja käydä ulkona joka viikonloppu. Mun kalenteri oli minuuttiaikataulutettu ja osaan vieläkin sitä ulkoa:
maanantaina
8.00 -15.00 opehommia
16.30-21.30 trampoliinivoimistelun valmentamista
tiistaina ja keskiviikkona samoin.
torstaina
8-15.00 opehommia
16.00- 20.00 Askarelliin äitin töihin auttamaan
perjantaina
8.00-14.00 opehommia ja
16.30-20.30 tramppaa
lauantaina
varmaan 9 tai 10-14 tramppaa
usein 15-21 tms. tennispuiston respaan
sit baariin ja
sunnuntaina
7.45-15 tennispuiston respaan suoraan jatkoilta.
Joskus tein myös promohommia parille eri firmalle jossain välissä ja ne loput kaks työpaikkaa oonkin jo unohtanut. Näiden lisäks tein paljon tramppaseuran paperihommia jossain välissä, älä kysy missä.. Sit kiitokseksi mut savustettiin ulos ammatista mitä mä silloin rakastin yli kaiken ja tramppa jäikin heti irtisanomisajan loputtua. Enkä edelleenkään ymmärrä mitä helvettiä siellä kulisseissa tapahtu. Eniten kuitenkin harmittaa se miten ihmiset voi vaan kääntää sulle selän ja sit sua ei ookkaan enää olemassa. Musta ei olis siihen.
Tramppa vaihtukin sit parturi-kampaamo kouluun ja puol vuotta jaksoin sitä ennenkuin romahdin muistaakseni 16. päivä joulukuuta 2011. Kaikki se henkinen paska, oman äidin sairaalaan joutuminen ja omasta päästä selkeytyvät lapsuuden traumat pursu yli ja mä en päässyt enää sängystä ylös. Olin loppu. Äiti vei mut lääkäriin, sain 2viikkoa saikkua, menin uudestaan ja sain 2viikkoa tai kuukauden lisää ja neuvon että mee psykologille. Äiti raahas mut psykologille jolle sanoin että mä en haluu enää elää. Mä en jaksa. Psykologi sano; mä en voi auttaa sua, mä nostan kädet ylös. Kannattaa varmaan mennä Jorviin, niinku heti.
Äiti kiikutti mut jorviin ja siellä pyydettiin tulemaan aamulla takas. Mentiin porukoille nukkumaan ja aamulla äiti vei mut jorviin, jonne mä sitten jäinkin pariksi viikoksi nukkumaan ja tarkkailtavaksi. Ne yritti tuputtaa mulle ruokaa ja anto mielettömästi lääkkeitä. No enhän mä suostunut syömään melkein mitään. Yosaa ja nutridrinkkejä ne tilas mulle että syön ees jotain. Kun oli niin paha olla niin eihän nekään enää kohta menny alas vaan pelkkä vesi ja lääkkeet. Lopulta mut löydettiinkin mun huoneen lattialta yrittämässä oksentaa. Lääkkeet tais olla vähän liikaa tyhjässä vatsassa. Ne mietti jo nenämahaletkuja sun muita, kunnes sanoin että jos pääsen pois täältä niin mä alan syömään. Pääsin kotiin.
Kuitenkaan en oikein pärjännyt omassa kodissa, kun suurimman osan ajasta olin siellä yksin. Joten mun oli pakko olla porukoilla. Mun poikaystävä syytti kaikesta itteään ja pelästy ja masentu kun ei osannut auttaa. Se ei enää koskenutkaan muhun kun pelkäsi että meen rikki. Kävin jorvissa viikottain juttelemassa ja välillä aina raahasin jonkun sinne mukaan. Mua hävetti, nolotti mut eniten mä stressasin sitä että koska mä voin mennä takas töihin. Enhän mä voinut elää sairaslomarahoilla, oppilaat ei pärjäis ilman mua ja opet olis pulassa ja espoon kaupunkiki menis konkurssiin kun mä saan sairaslomasta rahaa. No kuitenkin tajusin että mä en oo työkunnossa. Pari kertaa otinkin liikaa lääkkeitä etten heräis enää aamulla. Mutta kuitenkin niin vähän että tuli vaan maha kipeeks ja sain merkinnän mun sairaalan rikosrekisteriin 'ei saa määrätä liian vahvoja lääkkeitä'. No söin hetken jotain päivisin, kunnes vaihdoin syömisen ulostuslääkkeisiin. Otin niitäkin kuitenkin vaan vähän ja hetken aikaa, koska pelkäsin lääkkeiden väärinkäyttöä. Olin ja edelleenkin oon niin kiltti.
Kokis zeroa kuluikin monta litraa päivässä ja kolmessa kuukaudessa tippu melkein parikyt kiloa paino, kuitenkin olin huono anorektikko koska pystyin syödä ulkona, joskus harvoin ja lähinnä mäkkärissä. Ja siinä menikin anoreksia diagnoosi, olin epäonnistunut anorektikkokin koska diagnoosina luki epätyypillinen syömishäiriö. Se vitutti ja suuresti. Lisäks mun paino ei mennyt ikinä alipainoksi BMI:n mukaan. Hilluin rajalla kun mun sydän alko ilmoittelemaan olemassaolostaan. Silloin mä säikähdin. Enhän mä halunnut kuolla, mutta en mä halunnut parantuakkaan. Mut pistettiin syömishäiriöklinikalle töölöön, 4viikkoa tuntu loppu elämältä ja maailman kauneimmalta, mutta salaa olin ylpee että pääsin sinne. Eihän sinne nettikeskusteluiden mukaan pääse tai joudu kovin helposti, koska se on niin täynnä. Edelleenkin kyllä uskon et siel oli joku kesäloma tyhjyys, jonja takia mahduin sinne. Koska enhän mä nyt niin huonossa kunnossa ollut. Mulla oli siellä oma hoitoryhmä ja oma hoitaja, joka sano mulle maailman silloin täydellisimmät sanat; sun paikka on täällä ja katsotaan siirretäänkö sut tonne alakertaan.
Siellä alakerrassa siis oli ne 'täydelliset anorektikot' mun silmissä, mutta kun käytiin siellä niin tajusinkin että ei saatana nää on sairaita, en mä halua tänne. Yks tyttö käveli letkut nenässä ja hyvä kun se näkyi kun se painoi varmaan 20kiloa ja pituutta oli kun misseillä. Ja se kerto että sillä on mies ja lapsi kotona. Mun sydän särky ja mietin et miks vittu sä et syö, sulla on ihmisiä jotka rakastaa sua!? Mut olin hiljaa ja siirryttiin aikanaan sit takas luuseriosastolle.
Tästähän tuli nyt ihan eri tarina mitä alotin. Ja kilometrin mittanen 🤣🙈 Joten jatkanpa tätä huomenna, nyt pitää alkaa nukkumaan 👌
Kiitos rikosrekisteri että kuuntelet etkä tuomitse. ❤
maanantaina
8.00 -15.00 opehommia
16.30-21.30 trampoliinivoimistelun valmentamista
tiistaina ja keskiviikkona samoin.
torstaina
8-15.00 opehommia
16.00- 20.00 Askarelliin äitin töihin auttamaan
perjantaina
8.00-14.00 opehommia ja
16.30-20.30 tramppaa
lauantaina
varmaan 9 tai 10-14 tramppaa
usein 15-21 tms. tennispuiston respaan
sit baariin ja
sunnuntaina
7.45-15 tennispuiston respaan suoraan jatkoilta.
Joskus tein myös promohommia parille eri firmalle jossain välissä ja ne loput kaks työpaikkaa oonkin jo unohtanut. Näiden lisäks tein paljon tramppaseuran paperihommia jossain välissä, älä kysy missä.. Sit kiitokseksi mut savustettiin ulos ammatista mitä mä silloin rakastin yli kaiken ja tramppa jäikin heti irtisanomisajan loputtua. Enkä edelleenkään ymmärrä mitä helvettiä siellä kulisseissa tapahtu. Eniten kuitenkin harmittaa se miten ihmiset voi vaan kääntää sulle selän ja sit sua ei ookkaan enää olemassa. Musta ei olis siihen.
Tramppa vaihtukin sit parturi-kampaamo kouluun ja puol vuotta jaksoin sitä ennenkuin romahdin muistaakseni 16. päivä joulukuuta 2011. Kaikki se henkinen paska, oman äidin sairaalaan joutuminen ja omasta päästä selkeytyvät lapsuuden traumat pursu yli ja mä en päässyt enää sängystä ylös. Olin loppu. Äiti vei mut lääkäriin, sain 2viikkoa saikkua, menin uudestaan ja sain 2viikkoa tai kuukauden lisää ja neuvon että mee psykologille. Äiti raahas mut psykologille jolle sanoin että mä en haluu enää elää. Mä en jaksa. Psykologi sano; mä en voi auttaa sua, mä nostan kädet ylös. Kannattaa varmaan mennä Jorviin, niinku heti.
Äiti kiikutti mut jorviin ja siellä pyydettiin tulemaan aamulla takas. Mentiin porukoille nukkumaan ja aamulla äiti vei mut jorviin, jonne mä sitten jäinkin pariksi viikoksi nukkumaan ja tarkkailtavaksi. Ne yritti tuputtaa mulle ruokaa ja anto mielettömästi lääkkeitä. No enhän mä suostunut syömään melkein mitään. Yosaa ja nutridrinkkejä ne tilas mulle että syön ees jotain. Kun oli niin paha olla niin eihän nekään enää kohta menny alas vaan pelkkä vesi ja lääkkeet. Lopulta mut löydettiinkin mun huoneen lattialta yrittämässä oksentaa. Lääkkeet tais olla vähän liikaa tyhjässä vatsassa. Ne mietti jo nenämahaletkuja sun muita, kunnes sanoin että jos pääsen pois täältä niin mä alan syömään. Pääsin kotiin.
Kuitenkaan en oikein pärjännyt omassa kodissa, kun suurimman osan ajasta olin siellä yksin. Joten mun oli pakko olla porukoilla. Mun poikaystävä syytti kaikesta itteään ja pelästy ja masentu kun ei osannut auttaa. Se ei enää koskenutkaan muhun kun pelkäsi että meen rikki. Kävin jorvissa viikottain juttelemassa ja välillä aina raahasin jonkun sinne mukaan. Mua hävetti, nolotti mut eniten mä stressasin sitä että koska mä voin mennä takas töihin. Enhän mä voinut elää sairaslomarahoilla, oppilaat ei pärjäis ilman mua ja opet olis pulassa ja espoon kaupunkiki menis konkurssiin kun mä saan sairaslomasta rahaa. No kuitenkin tajusin että mä en oo työkunnossa. Pari kertaa otinkin liikaa lääkkeitä etten heräis enää aamulla. Mutta kuitenkin niin vähän että tuli vaan maha kipeeks ja sain merkinnän mun sairaalan rikosrekisteriin 'ei saa määrätä liian vahvoja lääkkeitä'. No söin hetken jotain päivisin, kunnes vaihdoin syömisen ulostuslääkkeisiin. Otin niitäkin kuitenkin vaan vähän ja hetken aikaa, koska pelkäsin lääkkeiden väärinkäyttöä. Olin ja edelleenkin oon niin kiltti.
Kokis zeroa kuluikin monta litraa päivässä ja kolmessa kuukaudessa tippu melkein parikyt kiloa paino, kuitenkin olin huono anorektikko koska pystyin syödä ulkona, joskus harvoin ja lähinnä mäkkärissä. Ja siinä menikin anoreksia diagnoosi, olin epäonnistunut anorektikkokin koska diagnoosina luki epätyypillinen syömishäiriö. Se vitutti ja suuresti. Lisäks mun paino ei mennyt ikinä alipainoksi BMI:n mukaan. Hilluin rajalla kun mun sydän alko ilmoittelemaan olemassaolostaan. Silloin mä säikähdin. Enhän mä halunnut kuolla, mutta en mä halunnut parantuakkaan. Mut pistettiin syömishäiriöklinikalle töölöön, 4viikkoa tuntu loppu elämältä ja maailman kauneimmalta, mutta salaa olin ylpee että pääsin sinne. Eihän sinne nettikeskusteluiden mukaan pääse tai joudu kovin helposti, koska se on niin täynnä. Edelleenkin kyllä uskon et siel oli joku kesäloma tyhjyys, jonja takia mahduin sinne. Koska enhän mä nyt niin huonossa kunnossa ollut. Mulla oli siellä oma hoitoryhmä ja oma hoitaja, joka sano mulle maailman silloin täydellisimmät sanat; sun paikka on täällä ja katsotaan siirretäänkö sut tonne alakertaan.
Siellä alakerrassa siis oli ne 'täydelliset anorektikot' mun silmissä, mutta kun käytiin siellä niin tajusinkin että ei saatana nää on sairaita, en mä halua tänne. Yks tyttö käveli letkut nenässä ja hyvä kun se näkyi kun se painoi varmaan 20kiloa ja pituutta oli kun misseillä. Ja se kerto että sillä on mies ja lapsi kotona. Mun sydän särky ja mietin et miks vittu sä et syö, sulla on ihmisiä jotka rakastaa sua!? Mut olin hiljaa ja siirryttiin aikanaan sit takas luuseriosastolle.
Tästähän tuli nyt ihan eri tarina mitä alotin. Ja kilometrin mittanen 🤣🙈 Joten jatkanpa tätä huomenna, nyt pitää alkaa nukkumaan 👌
Kiitos rikosrekisteri että kuuntelet etkä tuomitse. ❤
Kommentit
Lähetä kommentti