Sairastin sitä aiemmin, vuosiin se ei ole minua enää kiusannut. Tänään en päässyt sängystä ylös ennen kahta, ei vain kiinnostanut mikään. Tulit muistoihini, ikävä sinua ei ole ollut ja nyt jo toivon että lähtisit kiusaamasta minua. Pitkään olet jo hiipinyt mielessäni ja tänään muistan mitä se oli kun et lähtenytkään pois. Nyt onneksi tiedän että olet vain kylässä ja lähdet pian pois.
Päässäni on iso tunnemylläkkä, jota olen pikkuhiljaa yrittänyt purkaa ja tajuta mitä haluan elämältäni. Olen myös tajunnut että ihmiset on joskus tosi inhottavia ja alitajuntaisesti satuttaa ja repii sinua vaikka haluaisikin toiselle vain hyvää. Kuitenkin avautumisesi on tehnyt elämästäni välillä helvettiä ja tunteeni menee vuoristorataa. Onko parempi olla tällä polulla ja katsoa mitä se tuo tullessaan vai pitäisikö minun sittenkin palata edelliselle polulle ja katsoa se loppuun?
Välillä toivoisin että pystyisi näkemään tulevaisuuteen ja näin ollen päättämään mihin suuntaan sitä pitäisi mennä? Rehellinen kuitenkin olen ja kaiken olen jakanut parisuhteessani, vaikka ehkä vähän hienovaraisemmin jotten satuta sinua niin kuin minuun sattuu. Kipuilen kovin sen kanssa mitä suhteestamme puuttuu, ilman niitä tiedän kuitenkin että tuhlaan vain sinun aikaasi. Tiedän että haluat perustaa perheen ja haluat mennä naimisiin, mutta minä en tiedä mitä minä haluan.
Edellinen parisuhteeni on ollut elämäni ihanin ja kamalin, olin rakastunut sinuun palavasti ja kiitokseksi siitä revit ja raiskasit sydämeni. Suhteen intohimo oli jotain mikä näkyi meistä jo pitkälle. Kuitenkin sairastumiseni vei sinut kauas minusta ja sinusta ei ollut käsittelemään sitä vaan ajauduit pikkuhiljaa kauemmaksi ja kauemmaksi, omaan masennukseesi mitä et suostunut myöntämään. Nyt tiedän kuitenkin että olet palautunut ja parantunut, olet taas elämässä kiinni. Olet hakenut apua ja päässyt eteenpäin. Sen takia mietinkin että voisiko kahden ehjän ihmisen suhde olla taas sitä mitä se aikojen alussa oli..
Tällä hetkellä olen onnellinen että olen löytänyt niin aidon ja kiltin ihmisen vierelleni, joka ymmärtää kipuiluani ja haluaa olla kanssani. Meidän välistä vaan puuttuu se intohimo, mitä ilman en usko pärjääväni loppu elämääni. Olen yrittänyt löytää sitä, mutta vaikka kuinka yritän sitä ei löydy. Tiedän että vika on minussa, mutta jos jokin tuntuu väärältä se sitä myös on. Tiedän että olet jotain mistä moni unelmoi ja siksi mietinkin miksi minä en voi rakastaa sinua? Mikä este minun päässäni on ja mikä tämän estää? Tiedän että olen kärsinyt elämässäni jonka takia minun on vaikea heittäytyä suhteeseen ja luottaa miehiin. Ja sen uskonkin tässä olevan se suurin muuri. Minä en voi luotttaa sinuun. Tiedän kuitenkin että tahdot vain parastani, siksi olen vierelläsi.
Kunpa rakkaus olisi helpompaa.
Päässäni on iso tunnemylläkkä, jota olen pikkuhiljaa yrittänyt purkaa ja tajuta mitä haluan elämältäni. Olen myös tajunnut että ihmiset on joskus tosi inhottavia ja alitajuntaisesti satuttaa ja repii sinua vaikka haluaisikin toiselle vain hyvää. Kuitenkin avautumisesi on tehnyt elämästäni välillä helvettiä ja tunteeni menee vuoristorataa. Onko parempi olla tällä polulla ja katsoa mitä se tuo tullessaan vai pitäisikö minun sittenkin palata edelliselle polulle ja katsoa se loppuun?
Välillä toivoisin että pystyisi näkemään tulevaisuuteen ja näin ollen päättämään mihin suuntaan sitä pitäisi mennä? Rehellinen kuitenkin olen ja kaiken olen jakanut parisuhteessani, vaikka ehkä vähän hienovaraisemmin jotten satuta sinua niin kuin minuun sattuu. Kipuilen kovin sen kanssa mitä suhteestamme puuttuu, ilman niitä tiedän kuitenkin että tuhlaan vain sinun aikaasi. Tiedän että haluat perustaa perheen ja haluat mennä naimisiin, mutta minä en tiedä mitä minä haluan.
Edellinen parisuhteeni on ollut elämäni ihanin ja kamalin, olin rakastunut sinuun palavasti ja kiitokseksi siitä revit ja raiskasit sydämeni. Suhteen intohimo oli jotain mikä näkyi meistä jo pitkälle. Kuitenkin sairastumiseni vei sinut kauas minusta ja sinusta ei ollut käsittelemään sitä vaan ajauduit pikkuhiljaa kauemmaksi ja kauemmaksi, omaan masennukseesi mitä et suostunut myöntämään. Nyt tiedän kuitenkin että olet palautunut ja parantunut, olet taas elämässä kiinni. Olet hakenut apua ja päässyt eteenpäin. Sen takia mietinkin että voisiko kahden ehjän ihmisen suhde olla taas sitä mitä se aikojen alussa oli..
Tällä hetkellä olen onnellinen että olen löytänyt niin aidon ja kiltin ihmisen vierelleni, joka ymmärtää kipuiluani ja haluaa olla kanssani. Meidän välistä vaan puuttuu se intohimo, mitä ilman en usko pärjääväni loppu elämääni. Olen yrittänyt löytää sitä, mutta vaikka kuinka yritän sitä ei löydy. Tiedän että vika on minussa, mutta jos jokin tuntuu väärältä se sitä myös on. Tiedän että olet jotain mistä moni unelmoi ja siksi mietinkin miksi minä en voi rakastaa sinua? Mikä este minun päässäni on ja mikä tämän estää? Tiedän että olen kärsinyt elämässäni jonka takia minun on vaikea heittäytyä suhteeseen ja luottaa miehiin. Ja sen uskonkin tässä olevan se suurin muuri. Minä en voi luotttaa sinuun. Tiedän kuitenkin että tahdot vain parastani, siksi olen vierelläsi.
Kunpa rakkaus olisi helpompaa.
Kommentit
Lähetä kommentti